Kuvittele itsesi työpaikalle, jossa häly on lähes jatkuvaa, aikataulut tiukkoja ja tauolle ei voi jäädä, vaikka juuri pääset huokaisemaan. Raportti kirjoitettuna esihenkilölle ihan parin lauseen päästä valmis. Mutta joudutkin kellon mukaan siirtymään toiseen tilaan. Nyt kuvittele, että olet kolmevuotias, jonka hermosto vasta opettelee säätelemään stressiä ja uusia kokemuksia, ärsykkeiden käsittely on vielä rajallista. Olet saanut juuri valmiiksi puisen junaradan, jonka itse rakensit. Laitat veturia ja junan vaunuja raiteille. ” Nyt siivoamaan!” On lähdettävä ulos! Tervetuloa suurten päiväkotien arkeen!
Jos aikuiset uupuvat avokonttoreissa, miksi me kuvittelemme, että pienet lapset voisivat hyvin isoissa jättipäiväkodeissa?
Lapsi elää hetkessä. Kun ulkona on hyvä sää ja leikki on kesken, aikuisen on helppo ymmärtää, miksi sisälle ei haluta mennä. Suuressa päiväkodissa kellotaulu määrää tahdin. Voidaan puhua kellontahtisesta ei lapsentahtisesta toiminnasta. Ruokailuun täytyy siirtyä täsmällisesti, koska tiloissa on paljon käyttäjiä ja ruokailu on kellotettu ryhmittäin. Jos myöhästyt omasta ruokailusta, vaikuttaa se koko taloon ja ruokala ruuhkautuu. Sitten on vielä se ruokakasvatus, jota rauhallisesti ja sensitiivisesti pitäisi harjoitella, keskustellen ruuasta sen koostumuksesta, väristä ja mausta. Tämähän on myös pedagogiikkaa. Toteutuuko ruokakasvatus samoin kuin pienemmissä yksiköissä?
Vessassa käyminen voi muuttua stressaavaksi, niin isoille kuin pienille päiväkotilaisille. Isot wc tilat, paljon käyttäjiä, hälinää. Pottaharjoittelu vaatii rauhaa ja yksityisyyttä. Suuressa yksikössä vessoja käyttää iso joukko lapsia. Onko pienen lapsen mukava opetella uutta taitoa? Vessarauha on monelle tärkeä tekijä!
Iltapäivät ovatkin ihan oma asiansa. Iltapäivällä vain yksittäiset lapset lähtevät pois. Aamuvuoroon tulleet työntekijät lähtevät kotiin. Joten iltapäivisin päiväkodissa ei ole lapsia vähemmän, ainoastaan työntekijöitä. Iltapäivien aikataulutusta ja arjen organisointia henkilöstö tekee pedagogisista syistä, mutta myös pakon edessä! On tiedettävä askelmerkit tarkoin, jotta iltapäivät sujuvat. Maustetta iltapäiviin tuo henkilökunnan poissaolot.
Varhaiskasvatuksessa on nykyään paljon osa-aikaisia työntekijöitä, kukin omalla syyllään. Kuitenkin jos osa-aikaisuuden syy on työssä jaksaminen, se ei ole oikein! Ihmisen pitäisi tulla toimeen palkallaan ja on hurjaa, että osa-aikaisuutta pitää tehdä jaksamisen vuoksi. Pienestä palkastaan työntekijän on valmis uhraamaan, aika oleellisen summan, jotta jaksaa arjessa tehdä muutakin kuin työtä! Osa-aikaisuuksien seurauksena, arki päiväkodissa on pirstaleista. On sijaisia, jotka tekevät esimerkiksi Irman 20 %, Seijan 20 %, Tuulan 20 %, Paulin 20 % ja Tuomaksen 20 % työaikoja. Joko olemalla 100 % paikalla tai tuosta osan. Jolloin taas tarvitaan joku muu sijainen tekemään jäljelle jääneitä prosentteja. Varhaiskasvatuslaki määrittää kuinka paljon työntekijöitä on oltava paikalla. Esihenkilöiden työ saattaa näiden vuoksi tuntua palapelin kasaamiselta. Tärkeintä olisi, että kaikki palaset löytyisivät!
Arjen ja työn pitäisi olla tasapainossa, toinen toistaan tukien!
Lopputulos on se, että päiväkoti on monelle lapselle ensimmäinen paikka kodin ulkopuolella, jossa he viettävät suurimman osan päivästään. Kaiken hälinän, kiireen ja oman jaksamisen keskellä varhaiskasvatuksen työntekijät tekevät päivittäin työtä, joka vaatii joustavuutta, ammattitaitoa ja ennen kaikkea sydäntä. Jokainen päivä on täynnä hetkiä, jossa he mukautuvat lasten tarpeisiin ja aistivat pienetkin tunnetilat. He osaavat lukea katseesta, milloin lapsi kaipaa syliä. He tietävät milloin lapsi tarvitsee rohkaisua. Kaiken tämän he tekevät lämmöllä, vaikka työolosuhteet eivät aina ole helpoimmat. Eettinen kuorma on kova ja huoli tuen toteutumisesta vaivaa päivittäin. Herää kysymys onko jättipäiväkotien hektisyydellä yhteys tuen tarpeiden lisääntymiseen?
Miia Kekäläinen
Kunta- ja aluevaaliehdokas 2025
